12.6.08 Painobaari

Viimeinen mökkiaamumme alkoi herätyskellojen pirinällä. Paapulla oli oma torkku-tekniikkansa, minä revin itseni väkivalloin ylös ensimmäisestä pirahduksesta.
Tiskasimme, pakkasimme ja siivoilimme paikkoja. Lisäpuhtia antoi Totelta tullut tekstari, että kutsuvieraslista oli pitkä ja vaikuttava. Koska illan ohjelmistossa oli muutama ihan uusi biisi ja jännitimme vähän ulkoaosaamista, olimme päättäneet tehdä kokonaisen läpimenon. Lauloimme siis biisit vielä kerran läpi ja aloimme tehdä lähtöä. Saima oli mennyt mökille etukäteen, joten yhden ihmisen extrakamojen mahduttaminen autoon oli melkoinen projekti!
Automatka oli aivan ihana! Ihmettelimme myös, että miten on mahdollista, että treenasimme neljä päivää aamusta iltaan, kun meidän piti viettää laatuaikaa yhdessä. No, ensi kesänä sitten...
Helsinkiin päästyämme jokainen kävi pikaisesti kotona, josta juoksujalkaa soundcheckiin. Oli kivaa nähdä Terttu, oma daddymme; homma toimi taas kuin leikiten.
Keikan lähestyessä vatsassa alkoi kipristellä. Se oli outoa, koska edellisvuosi oli täynnä keikkoja, joissa olimme päässeet hiomaan yhteispeliämme ja esiintymistämme. Ehkä jännitin yleisön reaktioita uuteen räväkämpään ohjelmistoomme, koreografioihin - ja tietysti niitä kutsuvieraita, joilla olisi merkitystä meidän tuleviin projekteihin! Paikka alkoi täyttyä jo tuntia ennen ja Terttu kävi välillä kertomassa meille väliaikatietoja. Vähän ennen seitsemää kuulimme, että ihmisiä ei enää otettaisi sisään ja osa jäi ulkopuolelle. Vähän harmittelimme heidän puolesta, mutta olimme täydestä paikasta myös todella iloisia.
Keikka oli mielettömän hauska! Oli ihanaa olla lavalla ihmisten kanssa, joiden seurassa oli juuri viettänyt 4 hauskaa päivää. Yleisö oli jotenkin aivan mahtava ja reagoi toivomallamme tavalla uuteen materiaaliin. Lick it up koreografioineen ja Sabrinan "Boys boys boys" upposivat kuin veitsi voihin ja olin siitä tosi iloinen. "Näiden silmien taakse" meni kunnialla läpi ja siitä tuli historiamme vähiten treenattu biisi ennen keikkaa. Vedimme kaksi encorea ja vetäydyimme hihkuen takahuoneeseen. Viisi minuuttia myöhemmin Terttu tuli ja kertoi, että "ne huutaa vieläkin...". Emme aikoneet enää laulaa, mutta kävimme vielä kerran kumartamassa huutomyrskyssä. Tämä keikka jää varmasti ikuisiksi ajoiksi mieleeni; takana oli kiireinen, mutta sitäkin hienompi vuosi ja tästä oli hyvä aloittaa ensimmäinen osa Viisi-lomastamme.
Kuvia Painobaarin keikalta

Virpi